Tutkimuksista tiedämme, että päätoimisista urheiluvalmentajista suuri osa voi hyvin. He ovat sitoutuneita työhönsä ja kokevat tekevänsä merkityksellistä työtä. Urheiluorganisaatiot ja valmentajien etuja edistävät järjestöt ovat alkaneet panostaa siihen, että valmentajien työolotekijät ja rakenteet olisivat kunnossa, mikä tukee myös valmentajien työhyvinvointia. Paljon hyvää on siis saatu aikaan.
Miksi siis raflaava otsikko ”valmentajan pahoinvointi”?
Valmentajat kokevat myös henkistä pahoinvointia. Me tiedämme, että ylikuormittuneisuus ja työuupumuksen aiheuttamat oireet ovat yleisiä päätoimisilla valmentajilla. Me tiedämme, että ylisitoutuminen on iso riski valmentajan henkiselle hyvinvoinnille, varsinkin tilanteessa, jossa työn voimavaratekijät eivät puskuroi ja suojaa valmentajaa. Me tiedämme, että kokemus johtamisen epäoikeudenmukaisuudesta, paine tuloksesta (eli menestyksestä), sosiaalisen tuen puute ja kohtuuton työmäärä ovat yhteydessä valmentajien pahoinvointiin. Me tiedämme, että valmentajista yli 20 % ja joidenkin tutkimusten mukaan yli 30 %, kokee työuupumusta. Työuupumuksen seurauksena henkilökohtaisen terveyden heikentymisen lisäksi on iso riski sille, että valmentajan into valmentaa hiipuu ja hän haluaa vaihtaa työtä. Se on iso menetys urheilulle.
Pahoinvointia lisää oman kliinisen kokemukseni mukaan myös valmentajien epävarmuus siitä, miten valmentaa, vuorovaikuttaa ja puuttuu asioihin, jotka eivät ole valmennuksen tavoitteiden mukaisia. Valmentaja voi pelätä esimerkiksi sitä, että häntä pidetään epäoikeudenmukaisena tai että hän saa syytteen asiattomasta toiminnasta, mikäli hän puuttuu urheilijan toimintaan rajoittamalla tämän käytöstä. Pelko herää huolimatta siitä, että kyseisen urheilijan käytös olisi ryhmässä yhdessä sovittujen pelisääntöjen vastaista. Taustalla voi olla valmentajan aito huoli siitä, että joutuu heitetyksi niin kutsutusti bussin alle ja tulee julkisesti nöyryytetyksi. Kun edellä mainittua tilannetta tutkailee kokonaisuuden kannalta, voidaan todeta, että valmentaja itse asiassa toimii epäoikeudenmukaisesti ja pahimmillaan jopa asiattomasti, ainakaan hän ei hoida tehtäviään säällisesti, jos valmentaja ei uskalla puuttua yhden urheilijan pelisääntöjen vastaiseen toimintaan. Tämä koetaan ryhmässä myös epäoikeudenmukaisena. Mikäli hän ei puutu asioihin, se heikentää ryhmän luottamusta valmentajaan. Tällaisen toiminnan jatkuminen voi vaikuttaa myös asiattomalta. Ainakin se saa ryhmään ilmapiirin, jossa valmentajan vuorovaikutusta ja tekemistä peilataan luottamuspulan ja epäreiluuden kautta. Toisin sanoen valmentajan pyrkimys olla hyvä valmentaja (tilanteessa, jossa hän pelkää, ettei joudu mihinkään syytteeseen tai julkiseen syyniin) aiheuttaa edellä mainitun epävarmuuden takia tilanteen, joka etenee kohti sitä, mitä hän pelkää. Se taas saa valmentajan olemaan entistä enemmän varpaillaan. Tätä ajatuksen juoksua voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Esimerkki on karrikoitu, mutta kun katsoo valmentajaa, ei ihme, että hän voi pahoin edellä mainitun systeemin sisällä.
Pahoinvointia lisää myös valmentajan työhön epävirallisesti valuvat roolit ja tehtävät. Me tiedämme, että valmentajan ammattiosaamiseen liitetään paljon odotuksia. Hänen tulisi olla lajivalmentajuuden lisäksi psykologian, lääketieteen, palautumisen, ravinnon ja arjenhallinnan ammattilainen. Odotus ei tarkoita tekemistä. Riittämättömyyden tunne tulee siitä, kun valmentaja alkaa ottaa roolia ja tehtäviä esimerkiksi edeltä mainituilta osa-alueilta. Hän käyttää aikaa ja energiaa sellaiseen, mikä ei alun perin kuulunut hänen tehtäväkenttäänsä.
Osin tähän vaikuttaa valmentajien osaamisen kehittämisen uudet tuulet. Valmentajan ammatin kohteena on urheilija eli ihminen. Näin ollen kokonaisvaltaisesti katsottuna ihmisen auttaminen huipulle edellyttää mm. elämän hallinnan ja arjen valintojen onnistumista, henkistä ja fyysistä kapasiteettia, terveyttä ja riittävää ravintotasapainoa sekä palautumisen ja työnteon tasapainoa. On tärkeää, että valmentaja tietää, mitä kaikkea ihmisen elämään ja valmentautumiseen liittyy, mutta tällaisen kokonaisuuden hallinta ei kuulu valmentajan tehtävään. Se on kohtuutonta. Se voi kuitenkin huomaamatta valua valmentajan kontolle. Luonnollisesti hän ei kykene siihen sillä pieteetillä kuin esimerkiksi kunkin alan asiantuntijatiimi yhdessä kykenee, mutta odotusarvona se raastaa vähintään valmentajan mieltä. Riittämättömyyden tunne voi saada aikaan sen, että valmentaja yrittää puskea itsensä eri osa-alueille tai hän aloittaa asioita ja jättää ne kesken, tai avaa, muttei ehdi sulkea. Joka tapauksessa lopputulema ei ole hyvä valmentajalle eikä urheilijalle. Valmentajan varsinainen ydintehtävä, kuten lajivalmennus jää heikommalle, kun hän yrittää tehdä kaikkea muuta. Tavallaan hän on urheilijan kanssa, mutta huomio ei ole oleellisessa. Se heikentää pitkässä juoksussa työntulosta ja valmentajan hyvinvointia.
Mitä tehdä?
Valmentajan työhyvinvoinnin edistämiseksi on helpohkoa rakentaa voimavara- ja suojaavia tekijöitä. Pahoinvoinnin estämiseksi tai siihen puuttumiseksi vaaditaan töitä enemmän ja useammalla eri tasolla. Valmentajan oman itseymmärryksen lisäämisen lisäksi muutosta tarvitaan valmennusryhmien vastuullisuuden kehittämisessä ja urheiluorganisaation johtajuuden vahvistamisessa. Käytännössä esimerkiksi valmentajien työnohjauksessa merkittävän osan tulisi pureutua konkreettisten asioiden takana oleviin dynamiikkoihin, jotta valmentajan itseymmärrys voi vahvistua. Joukkueiden ja valmennusryhmien sisäisen valta-, suhde- ja kommunikaatiorakenteen ymmärrys ja avoin käsittely luo puitteet sille, että asioihin uskalletaan puuttua. Johtajuuden ymmärrys yhteisenä asiana, johon kaikki vaikuttavat, avaa ovia kehittää toimintaa hyvinvointia tukevaan suuntaan. Tällöin myös saadaan aikaan toimia, joiden keskellä valmentajan työrooli, -määrä ja tavat alkavat asettua muotoon, joka tukee hänen hyvinvointiaan.
Kirjoittaja Satu Kaski
コメント