Pilaako kriittisyys ilon suorituksesta?

Kriittisyys on kuin kaksiteräinen miekka. Se auttaa meitä tunnistamaan kehityskohteet ja saa meidät ponnistelemaan kohti tavoitteita, mutta toisaalta se voi lamata, estää eteenpäin menon ja viedä ilon kaikesta. Sopiva ja rakentava itsekriittisyys voi olla voimavara ja liiallinen kriittisyys taas voi saada kokemaan, että koskaan mikään ei ole riittävän hyvä, vaikka tekisi mitä.

Kriittisyyttä voi tarkastella janana. Sen toisessa päässä on terve, itsetuntemusta vahvistava kriittinen pohdinta, joka tukee kasvua ja kehitystä. Toisessa päässä on tuhoava sisäinen puhe, joka lamaannuttaa ja saa pelkäämään epäonnistumista. Kun kriittisyys ottaa vallan, mikään ei enää tunnu onnistumiselta – jokaisessa tekemässämme asiassa on jotain pielessä ja aina voisi tehdä paremmin.

Sisäinen kriitikko ei synny tyhjästä. Sille on monta kasvupolkua. Se voi olla esimerkiksi valikoidusti sisäistetty auktoriteetin ääni – opettaja, vanhempi tai valmentaja, jonka sanat juurtuvat mieleen: ”Etkö pysty parempaan” tai ”ai, teit sitten noin heikosti”. Joskus se on pelkkä ilme, äänensävy tai katseen kääntö pois. Se kuitenkin tarkoittaa, että ”teit jotain väärin ja pahasti”.

Kriitikko voi myös olla selviytymiskeino: joissain tilanteissa on helpompi olo, jos arvostelee itseä ensin, ettei kukaan muu ehdi. ”Hiisi, kun tein huonosti” tai ”olisi pitänyt harjoitella enemmän, surkeaa tekemistä”. Näin oma itsekriittisyys voi avittaa siihen, että muut ovat myötätuntoisia tai ainakaan he eivät satuta, tai jos satuttavat, se ei tunnu niin pahalta, kun on jo itse itseä satuttanut.  

Joskus kriittisyys on ydinuskomus itsestä. Se sisältää vahvan uskomuksen siitä, että on ansainnut moitteet ja kritiikin: ”mitäs olin niin huono”. Tällainen ydinuskomus on kuin emotionaalinen tsunami. Se satuttaa kehollisesti ja tuntuu todella pahalta.

Kriittisyys voi siis koostua monesta asiasta. Joskus ihminen ei edes saa itse selvää, mitä tämä kriittisyys itsessä on ja miksi kokee, kuten kokee. Ainoa, minkä huomaa on, että se pilaa mahdollisuuksia ja vie ilon tekemisestä. Jotta kriittisyyttä ei olisi, pyrkimykset selviytyä itse asiassa voivat haitata vielä enemmän. Tällöin urheilija tai esiintyvä taiteilija alkaa ylitehdä ja -suorittaa. Lienee sanomattakin selvää, että tekeminen ei kontrolloituna ole sitä, mitä se parhaimmillaan voisi olla. Joskus kriittisyys johtaa siihen, että urheilija tai taiteilija ei enää yritä: hän pelkää virheitä, joten rohkeus kokeilla ja oppia uutta katoaa.

Mitä sitten voi tehdä?

Ensimmäinen askel on tunnistaa oma kriittisyys. Tämä voi olla hankalaa, koska kriittisyys tuntuu ”itseltä”. Mutta kun sitä alkaa huomata ikään kuin puolena, joka välillä nostaa päätään, sitä voi alkaa tarkastella.

Hyviä kysymyksiä itselle on esimerkiksi:

Mitä hyötyä siitä on lyhyellä tai pitkällä aikavälillä?

Mitä haittaa siitä on lyhyellä tai pitkällä aikavälillä?

Minkälaisissa tilanteissa se ennen kaikkea aktivoituu?

Mitä se saa aikaan?

Kun oma kriittisyys saa hahmoa, mistä siinä on kyse, siihen voi alkaa rakentaa uudenlaista suhdetta eri tasoilla:

Esimerkiksi kognitiivisesti voit pyrkiä huomaamaan, millaisia ajatuksia sisäinen kriitikko toistaa. Ovatko ne faktoja vai tulkintoja? Kokemuksellisesti voit kuulostella, mitä tunteita kriittisyys herättää. Entä miltä se tuntuu kehossa? Arkeen voit alkaa sitten tehdä, vaikka suunnitelmaa, mitä teet, kun kriittisyys herää: pyritkö ottamaan etäisyyttä? Pyritkö suuntaamaan huomion muualle? Pyritkö väittämään vastaan? Pyritkö löytämään myötätuntoista asennetta rinnalle?

Joskus kriittisyys ei jätä rauhaan. Tämä johtuu osin urheiluun ja luoviin aloihin liittyvään kulttuuriin: kaikkea voi tehdä paremmin, kaikesta löytyy korjattavaa ja kaikkea voi kehittää. Tavallaan kriittisyydelle altistuminen on siis päivittäistä, vaikka ympäriltä tulevat äänet ei olisi tarkoitettu kriittisiksi.

Kriittisyyden kanssa ei kannata jäädä yksin. Siihen voi vaikuttaa ja sitä voi muuttaa. Sen ääntä voidaan vaimentaa ja muuttaa lempeämmäksi. Jos omat keinot eivät auta, hae apua. Kun opimme suhtautumaan itseemme vähemmän tuomitsevasti, tila ilolle ja kehittymiselle kasvaa.

Kirjoittaja Satu Kaski