Miksi valmentajan voi olla vaikea hakea apua?

Luin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin urheiluvalmentajien koetuista esteistä hakea apua henkisen terveyden haasteisiin. Yksinkertaistettuna ja karrikoiden tulosten mukaan paineet ja epävakaus huippu-urheilu ympäristössä sekä mielenterveysosaamisen puute urheilukulttuurissa nousivat suurimmiksi ja hankalimmin muutettavissa oleviksi haasteiksi. Tutkimuksessa oli mukana yhdeksäntoista huippu-urheilussa toimivaa valmentajaa ja henkisen terveyden asiantuntijaa, joten tuloksiin on syytä suhtautua kriittisesti. Jäin kuitenkin pohtimaan asiaa oman kokemukseni ja kollegoiden kanssa käytyjen kliinisten kokemusten pohjalta. Onko niin, että valmentajien työssä painetekijät ja työskentely ympäristöön liittyvät tekijät estävät avun hakemisen? 

Teemme UTHA:ssa yhteistyötä mm. SAVAL:in kanssa. Heidän jäsenillään on mahdollisuus työhyvinvoinnin tukeen tai työnohjaukseen pienellä omavastuuosuudella. Jos katsotaan näitä avun hakijoita SAVAL:in jäsenmäärään suhteutettuna, heitä on erittäin vähän. Kun mietin itseäni psykoterapeuttina, asiakkaissa vähemmistössä ovat valmentajat: asiakaskunta koostuu etupäässä aktiivi tai jo uransa päättäneistä urheilijoista sekä taiteilijoista. Liene hyvä pohtia, miksi näin on.

Me tiedämme, että mielenterveyteen liittyy edelleen stigmaa, vaikka tämän muuttamiseksi tehdään koko ajan töitä. Oman kokemukseni mukaan stigma hakea apua on väljentynyt, mutta stigma koskien käsitystä valmentajan ammatista, osaamisesta ja roolista, estää avun hakemisen. Toisin sanoen avun esteeksi voi nousta tavalla tai toisella henkilökohtainen ja systeeminen käsitys: ”miten minut nähdään enää huippuvalmentajana, jos joku kuulee, että minulla on mielenterveyden kanssa ongelmia”. Työhön liittyvä osaaminen sekoittuu siis henkiseen terveyteen.

Me tiedämme myös sen, että valmentajien työssä on paljon vaateita, odotuksia ja että he ovat etupäässä ylisitoutuneita työhönsä. Tällöin omaan henkiseen terveyteen ja sen priorisointiin ei jää aikaa eikä energiaa. Oma kokemukseni tukee tätä. Kaudet ovat hektisiä, työ ei tunnu tekemällä loppuvan ja aina voi tehdä pikkuisen paremmin ja enemmän. Myös urheilijat odottavat valmentajan sitoutuvat, kuten he itse urheilijoinakin sitoutuvat.

Huippu-urheilu on paineista ja toimintaympäristö turvaton. Tuloksia odotetaan ja toisaalta mitään takeita menestyksestä ei ole. Samalla tulisi sisäisesti luoda maasto, jossa ihmiset kokisivat psykologista turvallisuutta, jotta uskaltaisivat heittäytyä itse tekemiseen sekä auttaa heitä (urheilijoita) elämään odotusten ja paineiden keskellä keskittyen silti omaan. Omissa (sekä kollegoiden) henkisen terveyden prosesseissa ja työnohjauksissa valmentajien kanssa juuri tämän asian kokemuksellinen käsittely on yksi tärkeimmistä elementeistä.

Luulen, että tiedon lisäämistä tarvitaan, jotta avun hakemisen kynnys madaltuisi. Urheilujohto, vanhemmat, tukijoukot ympärillä voivat vaikuttaa siihen, että valmentajien aika-, energia- ja henkiset resurssit kohdistuisivat myös itseen. Valmentajan henkiseen hyvinvointiin kannattaa satsata. Valmentaja, välitä itsestäsi ja hae apua ajoissa.

Ohessa muutamia kysymyksiä, jotka voivat auttaa sinua valmentaja, kun pohdit avun hakemista

• Miten suhtaudut, kun huomaat, että ystäväsi tarvitsee ammattiapua?

• Miten arvioisit avunhakemista tilanteeseesi esimerkiksi 10 v päästä?

• Miten suhtaudut, jos urheilijasi tarvitsee apua henkisen terveyden ongelmiin?

Huomasitko asenteessasi eroa suhteessa itseesi ja toisiin? Aika monelle käy niin. Priorisoi kuitenkin itseesi, se kannattaa ja pitkässä juoksussa kannattelee myös muita.

Älä jää siis yksin, ole rohkeasti yhteydessä ammattiauttajiin. Tiesitkö muuten, että SAVAL:in jäsenenä sinulla on mahdollisuus saada viiden kerran työhyvinvoinnin tuki 100 € oma vastuu osuudella.

Kirjoittaja Satu Kaski