Miksi onnistuminen ei aina tunnu onnistumiselta?

”Olisin voinut tehdä tuon paremmin”

"Miksi ihmeessä tein tuossa virheen?”

"Jos olisin onnistunut siinä yhdessä kohdassa, olisin ollut korkeammalla.”

Kuulostaako tutulta?

Urheilijan suoritus voi olla objektiivisesti katsottuna ihan hyvä. Harjoittelu ja valmistautuminen onnistui hyvin sekä itse kilpailussa urheilija sai itsestä paljon irti. Silti kotiin lähtiessä hänen mielessänsä pyörii yksi virhe, yksi huono kohta tai yksi asia, joka olisi voinut mennä paremmin. Varsinkin silloin, jos oma sijoitustavoite ei täyty, hyväkin suoritus voi tuntua epäonnistumiselta.

Miksi näin käy?

Siihen, miksi onnistuminen ei aina tunnu onnistumiselta, on monta syytä urheilussa. Ohessa muutamia syitä.

Urheilussa pyrimme jatkuvasti kehittymään. Eilisen hyvä suoritus ei välttämättä riitä tänään. Ensi kaudella tavoite on korkeammalla kuin tällä kaudella. Kun yksi taito opitaan, katse siirtyy seuraavaan. Kun yksi ennätys rikotaan, seuraava raja odottaa jo edessä. Tällaisessa asennoitumisessa on paljon hyvää. Kehittymisen halu saa harjoittelemaan, yrittämään ja sitoutumaan. Korkeat tavoitteet voivat auttaa urheilijaa ylittämään itsensä ja löytämään itsestään asioita, joita ei vielä tiennyt olevan olemassa.

Mutta samalla sama mekanismi voi alkaa kääntyä itseään vastaan. Jos oma sisäinen puhe on jatkuvasti muotoa ”vielä vähän paremmin”, ”ei tämä vielä riitä” tai ”tuon olisi pitänyt onnistua”, onnistumisen kokemus alkaa siirtyä aina vähän kauemmas. Pikkuhiljaa hyväkin suoritus muuttuu vain uudeksi lähtötasoksi. Tällöin voi käydä niin, että urheilija saavuttaa paljon, mutta kokee silti jatkuvasti olevansa riittämätön.

Urheilussa pyritään pitämään vaatimustaso korkealla, mikä on hyvä asia. Korkea vaatimustaso ei siis itsessään ole ongelma. Urheilijan on usein hyödyllistä vaatia itseltään paljon. Maailman huipulle ei yleensä päästä suhtautumalla omaan tekemiseen välinpitämättömästi. Sitoutuminen, tavoitteellisuus ja halu tehdä asiat hyvin ovat etupäässä urheilijan voimavaroja. Kysymys on paremminkin siitä, mitä vaatimukset alkavat tarkoittaa urheilijalle itselleen. On eri asia ajatella ”Haluan kehittyä tässä.” kuin ”Minun pitäisi jo osata tämä”, tai ”Haluan onnistua seuraavalla kerralla paremmin” kuin ”En voi hyväksyä sitä, että tein tuollaisen virheen.” Ensimmäisissä lauseissa katse on tekemisessä ja oppimisessa. Jälkimmäisissä mukaan tulee helposti omaa arvoa koskeva kysymys: millainen urheilija olen, jos en pysty tähän? Tällöin on riski, että virhe ei ole enää vain virhe vaan todiste omasta riittämättömyydestä.

Urheilussa kehitymme usein parhaiten ympäristössä, jossa ympärillämme on muita tavoitteellisia ja motivoituneita ihmisiä. Harjoituskaveri voi haastaa, opettaa ja auttaa nostamaan omaa tasoa. Jatkuvalla vertailulla on myös kääntöpuoli. Kun ympärillä on jatkuvasti itseä parempia urheilijoita, oma huomio voi alkaa kiinnittyä siihen, mitä itseltä vielä puuttuu: ”Hän tekee tuon paremmin”, ”Minun pitäisi olla jo tuolla tasolla” tai ”En ole vielä tarpeeksi hyvä”. Vertailu voi parhaimmillaan kertoa, mihin suuntaan haluaa kehittyä. Pahimmillaan se alkaa määrittää sitä, millaisena näkee itsensä. Kun luottamus omaan tekemiseen alkaa horjua, myös itse tekeminen usein vaikeutuu. On vaikea saada itsestään parasta irti, jos omaa tekemistä tarkkailee jatkuvasti kriittisin silmin.

Yksi urheilun psykologisesti hankalimmista asioista on se, että omien tavoitteiden saavuttaminen ei aina ole omissa käsissä. Voimme vaikuttaa valmistautumiseen, harjoitteluun, omaan tekemiseemme ja siihen, miten kohtaamme kilpailutilanteen. Emme kuitenkaan voi hallita olosuhteita emmekä muiden suorituksia. Silti mieli saattaa tehdä johtopäätöksen, jonka mukaan suoritus on epäonnistunut, mikäli kaikki, varsinkaan sijoitus-, tavoitteet eivät täyttyneet. Tällöin hyvästä suorituksesta voi tulla huono vain siksi, että joku toinen onnistui vielä paremmin. Urheilija voi tehdä yhden elämänsä parhaista suorituksista ja olla silti pettynyt. Pettymys ei tietenkään tarkoita, että tunne olisi väärä. Jos tavoitteena on ollut mitali ja sitä ei tule, se harmittaa. Oleellista on kuitenkin se, voiko samaan aikaan olla pettynyt lopputulokseen ja tunnistaa silti oma onnistuminen.

Joskus myös onnistumisen kokemusta estää itsemyötätuntoon liittyvät tulkinnat. ”Jos olen itselleni liian kiltti, lakkaan yrittämästä” tai ”Jos annan itselleni virheet anteeksi, en enää kehity.” Itsemyötätunto ei kuitenkaan tarkoita sitä, että omista tavoitteista pitäisi luopua tai että vaatimustaso laskisi. Itsemyötätunto tarkoittaa pikemminkin tapaa suhtautua itseensä silloin, kun ei onnistu odotetulla tavalla. Tällainen suhtautuminen näkyy epäonnisen suorituksen jälkeen esimerkiksi: ”Tuo ei mennyt niin kuin halusin. Harmittaa. Katsotaan, mitä tästä voi oppia” sen sijaan, että ajatus muuttuu muotoon ”Miten saatoin olla noin huono? Minun pitäisi pystyä parempaan.” 

Mikä sitten avuksi?

Tähän ei valitettavasti ole yhtä vastausta saati harjoitusta, joka toimisi kaikille. Se, miksi onnistumiset ei tunnu onnistumisilta, taustalla voi olla hyvin erilaisia tekijöitä. Siihen vaikuttavat urheiluympäristö, valmennus, oma historia, persoonalliset taipumukset, kokemukset onnistumisesta ja epäonnistumisesta sekä myös se, millaista palautetta ihminen on elämässään saanut. Siksi myös ratkaisut ovat yksilöllisiä. Yksi asia on kuitenkin usein tärkeä lähtökohta: itseymmärryksen lisääminen.

Mitä paremmin ymmärrämme omaa toimintaamme ohjaavia ajatuksia, tunteita ja tarpeita, sitä paremmin voimme myös arvioida, mikä meitä auttaa vallitsevassa hetkessä ja mikä ei. Itseymmärrystä voi lähestyä esimerkiksi kolmen kysymyksen kautta:

Mitä ajattelet?

Millaisia ajatuksia mielessäsi liikkuu onnistumisen ja epäonnistumisen jälkeen? Ovatko ne esimerkiksi: ”Tuon olisi pitänyt onnistua.” tai ”En ole tarpeeksi hyvä.” tai ”Muiden pitää nähdä, että olen hyvä.” tai ”Jos en saavuta tavoitettani, suoritus oli turha.” Ajatuksia ei tarvitse heti muuttaa. Ensin niitä kannattaa oppia huomaamaan.

Mitä koet?

Miltä onnistuminen tai epäonnistuminen tuntuu kehossa ja mielessä? Tunteilla on meille aina jokin viesti. Pettymys, häpeä, viha, jännitys, helpotus, ilo tai ylpeys voivat kaikki kertoa jotain tärkeää. Tunteita ei tarvitse poistaa, niiden kanssa voi oppia olemaan ja niitä voi myös käsitellä. Joskus tärkeä askel on yksinkertaisesti huomata tunteensa, kuten ”Nyt minua hävettää.” tai ”Nyt olen todella pettynyt.” tai ”Nyt huomaan pelkääväni, etten ole riittävän hyvä.” Kehollinen reaktio voi tuntua joskus ylivoimaiselta, mutta senkin kanssa voi oppia olemaan ja sen viestiä voi myös kuunnella.

Miten toimit?

Mitä teet näiden ajatusten, tunteiden ja kehollisten tuntemusten seurauksena? Alatko harjoitella vielä enemmän? Vetäydytkö? Vältätkö vaikeita tilanteita? Jäätkö pyörittämään kyseistä tapahtumaa, kuten kilpailua mielessäsi? Vertailetko itseäsi muihin? Vai pystytkö pysähtymään ja miettimään, mitä juuri nyt tarvitset? Yhteys siihen, mitä itse tarvitsee, on oleellista tilanteissa, jotka tuntuvat ikäviltä.

Lopuksi

Itseymmärryksen tavoitteena ei ole tyytyä vähempään eikä oppia olemaan tyytyväinen kaikkeen. On tärkeää, että urheilijalla on kunnianhimoa ja halua voittaa. Yhtä tärkeää on sallia harmitus ja pettymys, kun oma tavoite ei täyty. Suorituksia saa katsoa kriittisesti ja etsiä asioita, joissa voi kehittyä. Oleellista on oppia erottamaan toisistaan kaksi asiaa: halu kehittyä ja arviointi siitä, kehittyykö odotetulla tavalla vai ei. Halu kehittyä vie eteenpäin, mutta arviointi suhteessa odotuksiin voi viedä voimia. Harvoin urheilu-ura ja kehittyminen on kuitenkaan lineaarista.

Onnistumisen kokemuksen ei tarvitse odottaa sitä päivää, jolloin kaikki menee täydellisesti. Sillä jos täydellinen suoritus on ainoa hetki, jolloin annamme itsellemme luvan olla tyytyväisiä, saatamme huomata juoksevamme koko ajan kohti maaliviivaa, joka siirtyy jokaisen askeleen myötä hieman kauemmas. Onnistumisten huomaaminen ja niistä nauttiminen tekee hyvää, antaa energiaa ja lisää halua yrittää uudelleen, huolimatta siitä onnistuiko ihan kaikki odotusten mukaan.

Kirjoittaja Satu Kaski