Urheiluvalmentajista suurin osa on edelleen oto-valmentajia eli oman toimensa ohella valmentavia, myös huippu-urheilussa. Toki lajien välillä on eroa, esimerkiksi jääkiekossa ja taitoluistelussa päätoimisuus lajin korkeimmalla tasolla on yleistä, kun taas esimerkiksi yleisurheilussa ja ampumaurheilussa tilanne on toinen.
Valmentajien työhön päätoimisuudella tai sen puuttumisella ei useinkaan ole merkitystä. Valmentajien työnkuva voi sisältää lajivalmennuksen lisäksi koordinatiiviset, hallinnolliset ja johtamistehtävät. Joissain tilanteissa valmentaja tekee töitä hyvin yksin, joissain tilanteissa tehtäväkuva on hyvin rajattu ja se vastaa valmentajan tietotaitoa.
Urheilussa työ ei lopu koskaan: aina voi tehdä hieman paremmin, laajemmin ja perusteellisemmin. Tämä asettaa oman haasteensa myös valmentajan työlle.
Mihin laittaa rajat? Ts. mikä kuuluu omiin tehtäviin ja mikä ei?
Minkä voi delegoida ja mihin ei tarvitse puuttua?
Mikä on riittävän hyvää työntekemistä suhteessa tavoitteisiin?
Valmentajien työhyvinvointiin on alettu kiinnittää huomiota – hyvä niin. Työn rakenteet ja niiden merkitys ymmärretään paremmin. Esimerkiksi koetulla oikeudenmukaisella johtamisella on iso merkitys hyvinvointiin ja sitoutumiseen. Lisäksi työn sopiva haasteellisuus eli riittävästi haastetta, mutta oman pystyvyyden tunteen sisäpuolella, vahvistaa hyvinvointia myös tilanteissa, joissa valmentajalla on taipumusta ylisitoutumiselle.
Etupäässä valmentajat voivat hyvin Suomessa. Heidän työnimun kokemuksensa on korkealla tasolla - korkeammalla kuin esimerkiksi opettajien. Toisin sanoen he kokevat tekevänsä tärkeää ja arvokasta työtä, he jaksavat puurtaa huolimatta vastoinkäymisistä ja he uppoutuvat työhönsä antaumuksella.
Vaikka valmentajat voivat etupäässä hyvin, heillä ilmenee myös uupumusoireita. Heillä on väsymystä ja kokemusta, ettei työstä ehdi palautua. Heillä on ajoittain merkityksettömyyden tunteita suhteessa työhön ja epäilyksiä omaan ammattitaitoon. Joissain tilanteissa myös vaatimustason ja vuorovaikutuksen välinen dynamiikka lisää huolta.
Mitä jos urheilijat syyttävät minua asiattomasta toiminnasta, kun sanon, ettei tuo riitä mestaruuteen?
Miten pystyn olemaan kuulolla kaikkien suhteen, kun pitäisi tulostakin tehdä?
Valmentajien työhyvinvoinnin tukemiseksi monissa seuroissa ja lajiliitoissa on panostettu työnohjaukseen. Se on hyvä osaamisen kehittämistä tukeva ja hyvinvointia ylläpitävä väline. Valmentajan työnohjaus ei kuitenkaan paranna työolosuhdetekijöitä eikä rakenteita – ne edellyttävät urheilujohdon panostamista valmentajien työhön.
Tällaisia ovat esimerkiksi:
Työnkuvan ja roolituksen riittävä yhteinen ymmärrys suhteessa käytettävissä olevaan aikaan
Tavoitteellisen toiminnan kulmakivet suhteessa organisaation arvoihin
Työnohjaus voi kuitenkin edistää ja tukea valmentajaa ja organisaatiota saavuttamaan tavoitteet yhteisellä polulla. Työnohjauksen vaikuttavuus on usein syvemmällä kuin itse ilmiasussa, kuten työnkuvan jäsentämisessä tai ajankäytönhallinnassa. Työnohjaus parhaimmillaan auttaa valmentajaa hahmottamaan oleelliset asiat työssä ja itsessä, jotka tuottavat tyytyväisyyttä ja toisaalta, jotka voivat aiheuttaa hänelle kärsimystä. Esimerkiksi työnohjauksessa valmentajan itseymmärryksen lisääntyminen voi estää sen, ettei ”psykososiaalinen imu” vie häntä suuntaan, joka ei ole hänelle hyväksi. Työnohjauksessa valmentaja voi oppia myös tunnesäätelyä ja toisaalta se on usein paikka, jossa valmentaja voi purkaa omaa tunnesäiliötään.
Valmentajat tekevät arvokasta työtä. He viettävät usein valmennettavien kanssa enemmän aikaa kuin kukaan muu urheilijan elämässä. Jotta tämän työn voi tehdä vähintään säällisesti, jotta tulosta voi syntyä ja jotta luovuudelle ja heittäytymiselle on tilaa, valmentajan olisi hyvä voida suhteellisen hyvin. Tämänkin vuoksi valmentajien hyvinvoinnilla on väliä. Siihen kannattaa satsata.
Hyvää valmentajien päivää!
Kirjoittaja Satu Kaski
Komentarze