Taide työkenttänä voidaan jakaa usealla eri tavalla. Voidaan puhua esittävästä taiteesta ja ei-esittävästä, voidaan puhua taiteen eri muodoista taiteenkentällä, kuten elokuva-, musiikki- ja kuvataide. Tässä yhteydessä puhun taiteilijoista, jotka identifioivat itsensä taiteilijaksi, vaikka yhteiskunta ei identifioisi tai vaikka koko toimeentuloa ei olisi mahdollista saada taiteen saralla.
Me tiedämme jo paljon taiteilijoiden henkisestä hyvinvoinnista ja työhyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä (mm. Cuporen tekemät tutkimukset). Muun muassa taloudellisen toimeentulon epävarmuus, luovuuteen liittyvien prosessien keskellä olemisen vaikeus ja sosiaalisen tuen puute vaikuttavat siihen, miten hyvin tai huonosti taiteilijat voivat. Yleisesti ottaen tiedämme myös, että freelancer taiteilijoilla mahdollisuus tukeen on vähäisempää kuin johonkin yhteisöön tai organisaatioon kuuluvilla taiteilijoilla.
Taiteilijan hyvinvointia tutkitaan usein työhyvinvoinnin näkökulmasta, mikä on tärkeää, koska se korostaa taiteilijan ammattia. Kyseessä on siis työ. Työssä tulee olla riittävät rakenteet, puitteet ja olosuhteet, jotta ihminen voi työtään tehdä. Tässä kohtaa on jo ontuvuutta monen taiteilijan kohdalla. Jos taiteilijuutta katsotaan työkontekstista käsin, se nostaa väistämättä (ja valitettavasti) esille myös useita eettisiä, taloustieteellisiä ja työpsykologisia teemoja. Esimerkiksi sen, mikä on taiteen tehtävä: kuvastaa yhteiskunnassa ja maailmassa pinnan alla ilmeneviä teemoja vai tuottaa sitä, mikä menee nk. kaupaksi. Tai kuka määrittää, millainen taide on taidetta ja millainen ei sekä mikä ja minkälainen taide ansaitsee avustuksia ja mikä ei. Koska taiteilijuus ja taiteilija ammattina sisältää useita aukiolevia määreitä, työhyvinvointi ja siihen vaikuttaminen laahaa osin perässä, jos niitä vertaa muihin aloihin. Apu työhyvinvointiin ei välttämättä kohtaa konkreettista taiteilijan arkea.
Taiteilijan työhyvinvointi on oleellinen osa taiteilijan henkistä hyvinvointia, mutta sen taakse ei saisi jättää yksilön psykologista hätää ja mielenterveyttä.
Taiteilijoiden henkinen pahoinvointi ja mielenterveysongelmat eivät saa peittyä työhyvinvointikeskustelun alle. Vaikka työhyvinvointi ja sen edistäminen on tärkeää, yhtä tärkeää on nähdä ihminen taiteilijuuden ytimessä. Vastaanotolla ei ole harvinaista huomata, että esimerkiksi haitallisen esiintymisjännityksen taustalla on vaille jäänyt ja hylkäämistä pelkäävä ihminen, joka pyrkii kontrolloimaan julkikuvaansa täydellisyyteen pyrkivällä suoriutumisellaan, tai esiintymisiä tuottavassa organisaatiossa vaille roolia jäänyt ihminen kokee olevansa vääränlainen ja ulkopuolinen kaikesta.
Mielenterveysongelmat voivat jäädä piiloon tehokkuutta ja potentiaalin maksimaalista virittämistä pyrkivissä yhteisöissä ja yhteiskunnassa. Henkinen hyvinvointi ja sen tukeminen on erillinen polku kuin pahoinvointi ja sen hoitaminen, vaikka nämä polut voivat risteytyä ja yhdistyä. Pahimmillaan sekoittamalla hyvin- ja pahoinvointi, voidaan kuitenkin sivuuttaa taustalla oleva henkinen kärsimys ja syvä psykologinen kipu.
Taiteilijan työhyvinvoinnin tukemisen rinnalle tulisi saada henkisen pahoinvoinnin ja mielenterveysongelmien hoitopolkuja. Mielenterveysongelmat eivät parane vertaistuella, työnohjauksella eivätkä sparrauksella. Siihen tarvitaan mielenterveyden ammattilaisen apua, joka on perehtynyt kliiniseen taiteen psykologiaan sekä taiteen tekemisen maailmaan, jotta hän osaa eritellä, mikä on kyseisen taiteen alalta altistavaa, ja mikä ei liity siihen millään tavalla.
Meillä on vielä paljon tekemistä taiteilijoiden työhyvinvoinnin edistämisessä sekä henkisen pahoinvoinnin ja mielenterveysongelmien vähentämisessä. Julkisuus, hyvät esimerkit, hankkeet, tutkittu tieto ja halu tehdä asialle jotain on tärkeää. Asian huomaaminen ja tiedostaminen on ensimmäisiä askeleita. Rakenteisiin ja pysyviin käytänteisiin vaikuttaminen vaatii jo enemmän. Jokainen tehty askel on kuitenkin parempi kuin tekemätön.
Kirjoittaja Satu Kaski
Comments