Onnistunut suoritus on täydellisyyden tavoittelun sukua

Otsikko on raflaava. Urheilussa ja taiteessa tavoitteena on onnistunut suoritus, eikö niin?

Silti onnistuneeseen suoritukseen liittyy ansa ja koukku, joka on läheistä sukua täydellisyyden tavoittelulle. Täydellisyyden tavoittelua voidaan jakaa monella eri tapaa, mutta sana täydellinen kuulostaa mahdottomalta. Toki kauneus on aina katsojan silmässä. Joillekin rosoinen lopputulos on täydellinen johtuen siitä rosoisuudesta. Joillekin mikään ei riitä, koska tosiasiassa aina voi tehdä hieman paremmin.

Teen töitä etupäässä taiteilijoiden ja huippu-urheilijoiden kanssa. Olen huomannut, että näissä maastoissa tiedetään kyllä, että täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Tiedetään myös se, että täydellisyyden tavoittelu voi pahimmillaan haitata heittäytymistä ja itsensä likoon laittamista.

Täydellisyyden tavoittelun lähisukulainen on virheetön suoritus. Se houkuttaa puhtaudellaan ja sillä, että se ikään kuin osoittaa, että pystyy elämään hetkessä ja toteuttamaan kaiken sen, mitä on harjoitellut tuhannet tunnit ennen suoritusta. Tällainen ”täydellinen ei tarvitse olla, kunhan on virheetön” ajattelu on varsin perfektionistinen ajatus. Se lukitsee mielen ja kehon tekemään täydellisesti, mikä on mahdotonta. Suoritukset ovat aina ainutlaatuisia, joten huolimatta rutiinista, niissä on variaatiota, kuten tulee ollakin.

Tästä päästäänkin otsikon aiheeseen, onnistunut suoritus. Onnistunut suoritus on sukua virheettömälle tekemiselle ja täydellisyyden tavoittelulle. Jos ei lähisukua, niin sukua kuitenkin. Se saa voimansa samasta lähteestä. On siis olemassa suoritus, joka täyttää tietyt mitat ja laatukriteerit. Kun ne täyttyvät, suoritus on onnistunut.  Voisin kuvitella, että monet ajattelevat, että näin se on.

Käytännössä tuo on ansa ja johtaa kehon ja mielen hakemaan ja skannaamaan koko ajan tiedostamattaan ”onnistunutta” eli virheetöntä eli täydellistä suoritusta. Kun suorituksessa on jotain, mikä ei ”tunnu oikealta”, tietoisuuteen tulee viestiä säröistä, virheistä tai epäonnistumisesta.

Esimerkiksi taitoluistelijan kaari ennen hyppyä ei tunnu oikealle, tennispelaajan kämmenlyönnin asento ei ole sellainen kuin pitäisi, laulajan rintaranka tuntuu omituiselta, kun tulee nostaa äänen korkeutta tai jääkiekkomaalivahdin kädet ei ole oikeassa kulmassa suhteessa kehoon. Kun tavoitteena on onnistunut suoritus, tällaiset pienet nyanssit osoittavat omia huomaamattomia ja osin tiedostamattomia kanaviaan pitkin, että tavoitteesta jäätiin. Toisin sanoen suoritus ei ole onnistunut.

Pahimmillaan nämä huomiot saavat aikaan sen, että kyseisen sadasosa sekunnin jälkeen tekemisen taso oikeastikin laskee ja suoritus ei ole sitä, mitä sen toivoi olevan ja mihin oikeasti pystyisi. Toisin sanoen taitoluistelija tekeekin kaksoishypyn kolmoishypyn sijaan, koska varmistaa näin ”paremman suorituksen”, sen sijaan että antaa olla, miten on ja vetää hypyn kiinni. Tai tennispelaaja menettää ”tatsin” otteluun, koska ei ikään kuin osaisi enää pelata, sen sijaan että löisi pallon kenttään huonolla tekniikalla. Laulaja käyttää ääntään varovaisemmin, jolloin ääni ei kanna, sen sijaan, että luottaisi hapen riittävän ja haluaisi edelleen pitää yhteyden ja kontaktin yleisöön. Ja jääkiekkomaalivahdin liikkeet hidastuvat, koska oikeanlainen tekninen tekeminen ohittaa automaattisen ja luonnollisen kiekkoon reagoinnin, vaikka se olisi ollut nk. räkätorjunta. Esimerkit ovat toki karrikoituja, mutta kuvastavat sitä, mitä onnistunut suoritus mielessä ja kehossa saa aikaan. 

Onnistumisissa on aina sellaista, mikä ei onnistu ja siinä, minkä kokee epäonnistuneeksi, on aina sellaista, mikä onnistuu. Huomio voi siirtyä todella nopeasti reagoimaan pieniin nyansseihin. Tämä on luonnollista ja kuuluu asiaan. Valmennuksessa ja esiintymisten harjoittelussa näihin nyansseihin kiinnitetään huomiota. Suorituksiin halutaan vakautta. Vakaus tuo varmuutta. Varmuus lisää hallinnan tunnetta. Hallinnan tunne takaa sen, että suorituksen voi tehdä. Tämä harjoitteluun ja kehittymiseen liittyvä asia voi johtaa siihen, että siitä tulee kaiken tekemisen päämäärä. Onnistunut suoritus ohjaa tekemistä sen sijaan, että tekeminen ohjaa suoriutumista. Tämä voi tuntua saivartelulta, mutta on usein yksi keskeisistä asioista, joita käydään läpi, kun puretaan esimerkiksi pettyneen urheilijan tai taiteilijan kokemusta.

Jokaisella on omanlaisensa tapa tehdä asioita. Jokaisella tämä tapa myös muuttuu. Se, mikä tuntui toimivalta viime vuonna, voi olla täysi pannukakku tänä vuonna. Me muutumme ajassa ja kokemusten myötä. Kun on joku, jonka kanssa voi käydä läpi sitä, mitä tekee ja sitä, miten tekee, voi päästä pitkälle. Itseymmärrys lisääntyy ja voi saada väljyyttä tekemisen suhteen. Joskus voi jopa naurahtaa kummallisuuksille, joita koki tekevänsä kesken suorituksen. Ulospäin samainen tilanne saattoikin näyttää hyvältä, taistellulta, spontaanilta heittäytymiseltä tai asialta, jota yritetään mallintaa lasten leikeissä ja pelikentillä.

Kirjoittaja Satu Kaski