Kliinisessä taiteen- ja urheilupsykologisessa työssä auttaminen perustuu usein toisen tukemisen, ymmärtämisen, validaation ja toisaalta kysymysten esittämisen väliseen tasapainotteluun. Usein sanotaan, että hyvässä ja rakentavassa vuorovaikutuksessa on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Hyvissä kysymyksissä on puolensa: parhaimmillaan ne johdattavat ydinasioiden äärelle.
Auttavassa työssä kaikkiin kysymyksiin ei ole vastausta. Itse asiassa juuri sellainen kysymys, johon ei ole vastausta tai vastaus on ”en tiedä”, ohjaa ja osin pakottaa ihmisen pysähtymään, vähintään miettimään asiaa. Parhaimmillaan tällaiset ydinasioihin johdattavat kysymykset voivat haastaa omia jäykkiä ja automatisoituneita ajattelumalleja. Hyviä kysymyksiä tarvitaan, jotta prosessi etenee.
Toisaalta, jos auttavan tahon toiminta on vain kysymysten kysymistä, se voi lukita autettavan. Pahimmillaan kysymyksiin ei ole vastauksia ja ne koetaan liian vaikeina. Joskus kysymykset eivät pysyttele niin kutsutusti lähikehitysvyöhykkeellä, vaan menevät liian kauas asiakkaan todellisuudesta, joten niihin ei saa tarttumapintaa. Asiakas ei osaa eikä kykene vastaamaan. Tällöin tasapaino horjuu ja pahimmillaan yhteys katkeaa auttajan ja autettavan välillä. Asiakas vastaa kysymyksiin, kuten on tottunut vastaamaan, ilman muutosta aidosti omassa itseymmärryksessä. Näin ollen uutta ei voi syntyä, mikä olisi kuitenkin yksi auttamisprosessin tavoite.
Validaatio, toisen kokemuksen ymmärrys ja tuki ovat tärkeä elementti auttamistyössä. Ilman kokemusta siitä, että toinen ”tajuaa”, mistä itse puhuu ja mitä kokee, yhteyttä ei voi syntyä. Kokemuksen ymmärrys ja sen validointi ovat kaiken työskentelyn pohja. Toisaalta, mikäli auttamistyö jää vain ymmärtävän kuuntelun ja hyväksynnän asteelle, muutosta ei välttämättä tapahdu. Ihminen saa toki tukea, mutta ei pääse omista automaattisista käsittely- ja kokemustavoistaan irti.
Auttamistyössä tarvitaan siis molempia: uteliasta ja kiinnostusta herättävää kysymistä sekä vastauksen validointia. Näin asiakas saa sekä tilaa rakentaa uutta ymmärrystä itsestä että hyväksynnän kokemuksen sille, mitä kokee ja missä on itsensä ja elämänsä kanssa juuri nyt.
Taiteen ja urheilun saralla työskennellään useimmiten korkean vaatimustason maastossa. Tässä maastossa auttajan kysymysten esittämisen ja tukemisen, validaation välinen dynamiikka on erityisen tärkeä. Dynamiikka tuo mahdollisuuden itseymmärryksen lisääntymiseen ja toimii samalla puskurina turvattomassa ympäristössä. Kun esimerkiksi taiteilija näkee mahdottomaksi etenemisen luovuudenlukkonsa äärellä, voi auttaja tutkivilla kysymyksillä tuoda esille polkuja, jotka ovat vielä kulkematta. Taiteilijan vastaukseen eli sanoitukseen ymmärtävä ote taas antaa tilaa kokea ja hetken levätä kokemuksessa. Tai kun urheilija kertoo haitallisesta kilpailujännityksestä, sen validointi ja siihen hyväksyvän asenteen ottaminen voi olla jo sinänsä helpottavaa, mutta vasta kysymysten esittämisellä löydetään polku siihen, miten urheilija jatkossa voi jännitykseen suhtautua tai sen kanssa olla.
Hyviä kysymyksiä auttajalle onkin:
- Miten tasapainotan kiinnostuksen, tutkivien kysymysten ja ymmärryksen osoituksen, määrän?
- Mihin suuntaan huomion vastaanotolla?
- Miten osoitan ymmärrystä asiakkaalle?
- Mistä tiedän, että ymmärrykseni välittyi asiakkaalle?
- Miten ohjaan prosessia kohti tavoitteita?
- Mistä tiedän, että olemme oikealla polulla?
Kirjoittaja on Satu Kaski
Comments